Lottajärjestön jaostot

Lottajärjestön keräystoiminta oli varsin monimuotoista. Tuottoisimpia keräysmuotoja olivat arpajaiset ja erilaiset myyntikampanjat. Lottajulkaisujen myyminen ja lehtitilausten kerääminen kuuluivat keräysjaoston vakiotehtäviin.

Lottajärjestön jäsenmäärän kasvaessa ja toiminnan laajentuessa kävi selväksi, ettei järjestön taloutta voida rakentaa yksinomaan perinteisten keräysmuotojen varaan. Näin ollen liiketoimintaa, joka oli alkanut tilapäisten kanttiinien pitämisellä ja erilaisten tapahtumien ruokahuollon järjestämisellä, alettiin määrätietoisesti kehittää. Yhdeksi tärkeimmistä Lottajärjestön liiketoiminnan muodoista nousi kioskien ja kahviloiden pitäminen. Toiminta laajeni nopeasti ja esimerkiksi vuonna 1938 oli Lottajärjestön paikallisosastoilla yhteensä jo  251 erilaista liikeyritystä.

Lottajärjestön maanpuolustuksellinen ja sosiaalinen huoltotyö sai järjestäytyneen muodon vuoden 1941 sääntöuudistuksessa kun keräys- ja huoltojaosto perustettiin. Uuden jaoston tehtäväkenttä jakautui neljään toimialaan: huoltotyö sotilaiden ja kenttälottien hyväksi, sosiaalinen huoltotyö, keräys- ja liiketoiminta sekä koulutus- ja valistustoiminta.

Sotilaiden hyväksi tehty huoltotyö piti sisällään muun muassa pakettien ja tervehdysten lähettämistä, huoltotoimintaa sotasairaaloissa, viihdytystoimintaa sekä rintamamiesten puhdetöiden myyntiä.

Sosiaalista huoltotyötä tehtiin koko sota-aika tiiviissä yhteistyössä muiden avustusjärjestöjen muun muassa Sotainvalidien Veljesliiton, Suomen Punaisen Ristin, Invalidisäätiön ja Mannerheimin-liiton sotakummivaliokunnan kanssa. Paikallisosastoilla oli näiden valtakunnallisten avustuskohteiden lisäksi usein vielä omia huoltokohteita, kuten ilmapommituksissa kärsimään joutuneet.

Varsinaisen sairaanhoitotyön lisäksi lääkintäjaoston tehtävänä oli rauhan aikana hankkia mahdollisen kriisitilanteen varalle tarpeellinen varustus sairastupia ja sidontapaikkoja varten. 1930-luvun alussa puolustusministeriö pyysi virallisesti, salaisella kirjelmällä, Lotta Svärd -yhdistykseltä apua kenttäsairaaloiden varustamisessa. Tavoitteena oli varustaa kahdeksan kenttäsairaalaa, joissa kussakin olisi 150 potilaspaikkaa. Pääosa kerätyistä varusteista luovutettiin vuoden 1935 aikana sotilaspiirien varastoihin. Kenttäsairaaloiden varustaminen oli taloudellisesti varsin suuri hanke, sillä varusteiden yhteenlaskettu arvo oli lähes 3,6 miljoonaa markkaa.

Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä 1939 lääkintälottien ensimmäisenä tehtävänä oli sairaaloiden, sairaala- ja sairasjunien ja ensiapuasemien kunnostaminen toimintavalmiiksi. Puolustusvoimiin kuuluvien lääkintäyksiköiden lisäksi perustettiin sairaaloita ja sairastupia siirtoväkeä varten sekä väestönsuojelun tarpeisiin. Sodan alkuvaiheessa siirtoväen huoltaminen työllistikin suhteellisen paljon lääkintälottia. Haavoittuneiden määrän jatkuvasti kasvaessa perusti Lotta Svärd -yhdistys toipilaskoteja, joissa huolehdittiin potilaista, joilla ei ollut mahdollisuutta viettää toipumislomaa kotonaan.

Sota-aikana sota- ja kenttäsairaaloiden henkilöstöön kuului kuuden kuukauden kurssin suorittaneita toimenlottia ja lyhyemmän kahden viikon kurssin suorittaneita lääkintälottia, joiden moninaiset tehtävät vaihtelivat aina siivoamisesta ja potilaiden kirjeiden kirjoittamisesta viimeisen palveluksen suorittamiseen vammoihinsa menehtyneille.

Kenttäarmeijassa lääkintälottia tarvittiin muun muassa sairasjunissa, sairaalalaivassa, sotavankisairaaloissa, laboratorioissa, kenttäapteekeissa, lääkintäkeskusvarikoissa, eläinlääkintätehtävissä ja veripalvelutoiminnassa. Lottajärjestön lääkintälottia työskenteli myös vapaaehtoisina kaatuneiden evakuoimiskeskuksissa, joissa heidän raskas tehtävänsä oli pestä, vaatettaa ja laittaa arkkuun kaatuneet sankarivainajat.

Lähde: Vilho Lukkarinen – Suomen lotat

Muonitusjaoston työ oli alusta alkaen lottatyön keskeisimpiä toimialoja. Muonitusjaosto oli myös jäsenmäärältään Lottajärjestön jaostoista suurin. Rauhan aikana muonitusjaostoa työllisti suojeluskuntien erilaisten tilaisuuksien ja harjoitusten ruokailujen järjestäminen. Lisäksi muonitusjaoston vastuulla oli jaostoon kuuluvien lottien kouluttaminen sekä muonitus- ja ravintolakaluston hankkiminen rauhan- ja sodanaikaista työtä varten.

Jaostolle hankittiin varallisuutta järjestämällä muonituksia korvausta vastaan suurissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa, kuten lentonäytöksissä, urheilukilpailuissa ja susijahdissa. Kanttiinitoiminta oli niin ikään jo 1920-luvulta lähtien merkittävä osa muonitusjaoston toimintaa ja varainhankintaa.

Syksyllä 1938 puolustusministeriön sotatalousosastolla suunniteltiin sodanaikaista taloushuoltoa. Suunnittelutyön edetessä huomattiin, että riittävän leipämäärän toimittaminen kenttäarmeijalle olisi mahdotonta, mikäli suurten leipomoiden toiminta häiriintyisi esimerkiksi sähkökatkosten vuoksi. Leivän leivonnan turvaamiseksi pyysi puolustusministeriön sotatalousosasto apua Lottajärjestöltä. Lotat leipoivat leipää ylimääräisten kertausharjoitusten ja talvisodan ajan. Esimerkiksi koko talven 1939 lottapiirit leipoivat leipää yhteensä 81.000 kiloa, alussa jopa 103.000 kiloa päivässä. Tämä valtava leivontaurakka suoritettiin palkattomana lottatyönä. Puolustusvoimat korvasi leivän leivonnasta tulleet muut kustannukset.

Sodan aikana muonituslottien tehtäviin kuului: ylempien esikuntien,- huoltolaitosten,- varikkojen,- kenttäsairaaloiden,- sairasjunien- ja sotatoimialueelle sijoitettujen sotasairaaloiden muonitus sekä linnoitusjoukkojen ruokahuollon järjestäminen ja kanttiinien pitäminen.

Lottakanttiinien perustaminen rintamajoukoille oli se lottien toimiala, jossa eniten jouduttiin tinkimään periaatteesta, että naiset eivät saa tulla niin lähelle rintamalinjaa, että joutuvat alttiiksi vihollisen tulitukselle. Ohjeiden mukaan oli olemassa kilometriraja, jota lähemmäksi rintamalinjaa kanttiineja ei saanut perustaa. Mikään ei kuitenkaan estänyt lottia kantamasta korilla kahvia ja pullaa lähemmäksi rintamaa, kun itse kanttiini kuitenkin oli määräysten mukaisesti turvallisen välimatkan päässä. Syntyi uusi käsite – rintamalotta.

Lottajärjestön hallinto oli järjestetty samaan tapaan kuin suojeluskuntien organisaatio. Korkeimmalla organisaatiossa asioista päätti keskusjohtokunta, Suojeluskuntain ylipäällikön valvonnan alaisena. Hallinnon helpottamiseksi Lottajärjestö oli jaettu suojeluskunnan piirijakoa vastaaviin lottapiireihin. Piirit puolestaan jakaantuivat osastoihin, joiden lottatoimintaa johti paikallisjohtokunta.

Lottajärjestössä keskusjohtokunnalla, piirijohtokunnalla ja paikallisosaston johtokunnalla oli kaikilla samanlainen kokoonpano. Niihin kuului jokaisella organisaatiotasolla kuusi jäsentä ja kaksi varajäsentä. Jäsenet valittiin asianomaisen organisaatiotason vuosikokouksessa aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Johtokuntien jäsenet valitsivat keskuudestaan puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, rahastonhoitajan, varastopäällikön ja jaostopäälliköt. Täten kaikille johtokuntien jäsenille ja varajäsenille tuli hoidettavakseen jokin erityinen vastuualue.

Piirijohtokunnan jäsenet valittiin paikallisosastojen edustajien vuosikokouksessa, johon kukin paikallisosasto sai lähettää yhden jäsenen kutakin alkavaa sataa jäsentä kohti. Kullakin edustajalla oli kokouksessa yksi ääni. Piirijohtokunta johti omaa toimintaansa keskusjohtokunnan alaisuudessa.

Paikallisosastojen johtokuntien tehtävänä oli johtaa Lottajärjestön toimintaa omalla toimialueellaan, huomioiden oman paikallisen suojeluskunnan esittämät toivomukset. Tärkein paikallisosastojen johtokuntien velvollisuus oli Lottajärjestön perustoiminnan eli koulutuksen ja suojeluskuntatoimintaa tukevan työskentelyn järjestäminen. Lisäksi se piti jäsenluetteloa, laati vuosi- ja tilikertomukset sekä päätti, mihin varsinaisen järjestötoiminnan ulkopuolisin tehtäviin osaston jäsenet voivat osallistua.

Paikallisosasto oli Lottajärjestön perusyksikkö, jonka keskeisin toimintamuoto oli ompeluilta, joita järjestettiin pari kertaa kuukaudessa, useilla paikkakunnilla jopa kerran viikossa. Lottajärjestön työvelvollisuus oli sitova, mutta juuri se piti lottaosastot koossa. Kaikki lotat saivat 1930-luvun alussa keskusjohtokunnan suunnitteleman työkortin, jonka avulla paikallisosastolla oli mahdollisuus seurata jäsentensä työpanosta. Kunkin lotan oli tehtävä vähintään 50 tuntia työtä järjestön hyväksi vuoden aikana.

Lotta Svärd -yhdistys, piirit ja paikallisosastot olivat oikeutettuja kutsumaan kunniajäseniä, piirit ja paikallisosastot keskusjohtokunnan luvalla. Suomessa Lottajärjestön kunniajäseniksi kutsuttiin filosofian tohtori Jenny af Forselles ja rouva Ellen Svinhufvud. Ensimmäiseksi ulkomaalaiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin vuonna 1938 Norjalaisen sisarjärjestön perustaja ja puheenjohtaja Jacobine Rye. Seuraavana vuonna kutsuttiin kunniajäseniksi Ruotsin ja eestin vastaavien järjestöjen puheenjohtajat Maja Schmidt ja Mari Raamot.

Lottajärjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen ehdotti vuonna 1931, että järjestö ottaisi kokeilumielessä ohjelmaansa nuorisotyön.  Ehdotuksen pohjalta suositeltiin paikallisosastoille tyttökerhojen tai tyttöosastojen perustamista. Lottajärjestön tyttötyö laajeni nopeasti ja vuonna 1935 tyttöosastoja oli 512 ja pikkulottia yhteensä 13 066. Pikkulottatoiminta oli suosituinta maaseudulla, etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa sekä Pohjanmaalla. Helsingissä pikkulottatoimintaa oli vähän, johtuen ehkä partiotyön perinteisesti voimakkaasta asemasta kaupungissa.

Lottajärjestön keskusjohtokunnassa tyttötyön johtajana ja organisaattorina toimi aluksi puheenjohtaja Fanni Luukkonen. Vuonna 1938 tyttötyönneuvojaksi valittiin maatalous- ja metsätieteiden kandidaatti Saara Forsius.

Lottajärjestön tyttöosastoon saattoi liittyä jokainen 8-vuotta täyttänyt tyttö, jolla oli huoltajan lupa. Jäseneksi pääsylle ei asetettu muita ehtoja, esimerkiksi vanhempien kuulumista suojeluskunta- tai lottajärjestöön. Täytettyään 17-vuotta pikkulotalla oli mahdollisuus anoa Lottajärjestön jäsenyyttä. 1930-luvun lopulla pääosa järjestön jäsenistä tulikin juuri tyttöosastoista.

Pukuna pikkulotilla oli samanlainen harmaa puku kuin aikuisillakin järjestön jäsenillä. Pikkulottien merkkinä oli Suomen vaakunastakin tuttu heraldinen ruusu. Lakkina käytettiin joko tavallista lottalakkia tai sinistä baskeria, jossa oli piirin tunnus.

Pikkulottien toiminta koostui muun muassa kaksi kertaa kuukaudessa järjestettävistä työilloista, joissa harjoiteltiin jaostotyöskentelyn alkeita. Lääkintäjaostossa kiinnitettiin huomiota yleiseen ja henkilökohtaiseen hygieniaan. Muonitusjaostossa työ käsitti ruoan valmistamista, pöydän kattamista ja tarjoilun alkeiden opastusta. Varusjaostossa opastettiin ompelu- ja korjaustöissä. Keräys- ja kansliajaosto huolehti siitä, että pikkulotat oppivat muun muassa järjestötoiminnan alkeet, kuten kokouksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtävät sekä suullisen esityksen perusteet.

Talvisodan aikana pikkulotat järjestivät siirtoväen ja reserviläisten lapsille illanviettoja ja valmistivat heille lahjoja. He kirjoittivat kirjeitä ja joulukortteja tuntemattomille sotilaille ja lähettivät paketteja. Pikkulotat myös kukittivat sankarivainajien arkut sekä hoitivat sankarivainajien hautoja. Lisäksi vanhimmat pikkulotista hoitivat monia aikuisten tehtäviä ja toimivat muun muassa keittiöapulaisina, lähetteinä ja puhelinkeskusten hoitajina, vapauttaen näin aikuisia lottia raskaampiin ja vaarallisempiin tehtäviin.

Vuonna 1943 pikkulotista tuli lottatyttöjä. Nimenmuutokseen päädyttiin, koska katsottiin, että varsinkin varttuneempien pikkulottien työ muistutti hyvin paljon aikuisten lottien toimia ja näin nimitys pikkulotta koettiin harhaanjohtavaksi. Jatkosodan aikana tyttöosastot osallistuivat kaikkiin niihin toimiin, joita Lottajärjestö kotirintamalla suoritti. Lottatyttöjen työn merkitys kotirintamalla nousikin erittäin suureksi sota-aikana, kun suurin osa aikuisista tarvittiin maanpuolustustehtäviin. Tyttöosastojen määrä kasvoi tasaisesti vuosien saatossa niin, että vuonna 1943 tyttöosastoja oli 1941, joissa jäseniä yhteensä yli 48 000.

Osa vanhemmista lottatytöistä suoritti lottakomennusta myös oman kotipaikkakuntansa ulkopuolella, varsinkin viimeisen sotavuoden aikana. Käytännössä kaikki erikoiskoulutuksen saaneet vanhemmat lottatytöt lähetettiin komennukselle, koska lottatyövoimasta oli pulaa etenkin jatkosodan loppuvaiheessa.

Keräys- ja kansliajaoston päätehtävänä oli varojen kerääminen niin omaan toimintaan kuin suojeluskunnankin tarpeisiin. Sana kanslia liitettiin jaoston nimeen vuoden 1925 sääntöuudistuksessa, jolloin jaoston tehtäviin sisällytettiin varautuminen asettamaan kanslia-apulaisia suojeluskuntajärjestön käyttöön. Kanslialottien liikekannallepanovarausten perustana oli tavallisesti, että kyseinen lotta on konekirjoitustaitoinen ja toimistotyöhön tottunut.

Sodan syttyessä esikunnat, huoltolaitokset ja kotijoukkojen monet toimintapisteet tarvitsivat toimistotyöhön tottunutta henkilöstöä, jolloin kanslialottien tarve kasvoi äkillisesti. Toimistotehtävien lisäksi kanslialottia tarvittiin sota-aikana kenttäpostissa ja kirjesensuurissa. Jaoston lottia oli myös väestönsuojelu-, huolto- ja evakuointitehtävissä.

Vuonna 1941 Lottajärjestön sääntöuudistusten myötä keräys- ja kansliajaosto jaettiin kahteen osaan. Uuteen toimisto- ja viestijaostoon kuuluivat muun muassa toimisto-, viesti-, ilmavalvonta-, säähavainto-, radisti- ja muut tekniset toimialat. Keräys- ja huoltojaostoon jäivät varainhankinta ja huoltotyö.

Toimisto- ja viestijaosto perustettiin sota-ajan tarpeisiin. Teknisillä aloilla tarvittiin paljon lottatyövoimaa, tavoitteena oli vapauttaa mahdollisimman paljon miehiä teknisistä tehtävistä rintamalle.

Toimistolottia työskenteli sodan aikana muun muassa konekirjoittajina, toimistoapulaisina, kortistonhoitajina, kenttäpostitehtävissä ja kartanpiirtäjinä.

Viestilottien toiminimikkeitä oli muun muassa puhelunvälittäjä, radiolotta, kaukokirjoitinlotta ja salakirjoituslotta. Sotatoimialueella työskentelevät viestilotat oli yleensä sijoitettu varsinaisten viestijoukkojen viestipataljooniin. Vuonna 1943 puolustusvoimissa palvelevien viestilottien määrä vastasi kokonaisvahvuudeltaan viittä viestipataljoonaa eli noin 16 % varsinaisten viestijoukkojen määrävahvuudesta.

Ilmavalvonta-asemien henkilöstön muodostivat pääasiallisesti muusta asepalveluksesta sairauden tai iän perusteella vapautetut aliupseerit ryhmän johtajina ja ilmavalvontalotat miehistönä. Ilmavalvonta-aseman lottavahvuus oli 6-10 ilmavalvonta eli tornilottaa sekä useissa tapauksissa myös yksi muonituslotta. Ilmavalvonta-aluekeskusten ja ilmavalvontaviestien keräyspaikkojen henkilöstöstä pääosan muodostivat lotat. Valtakunnan sääpalvelua johti Päämajan säätoimisto. Lottia oli sodan aikana sääpalvelutehtävissä noin 160. Suurin osa heistä oli sijoitettu säähavaintoasemille eri puolilla Suomea.

Suomen ilmapuolustuksen toimintaa tehostettaessa keväällä 1944 päätettiin osa valonheitinpattereiden miehistöstä korvata lotilla. Valonheitinkursseilla koulutettiin noin 150 lottaa, jotka sitoutuivat palvelemaan ilmatorjuntajoukoissa niin kauan kuin sotatilanne vaati tai vähintään yhden vuoden. Kurssin päätyttyä muodostettiin lotista 14. valonheitinpatteri llmatorjuntarykmentti 1:een. Se oli ensimmäinen ja myös viimeinen naisista kokoonpantu, sotilaallisesti toimiva ja taisteluvastuuta kantamaan tarkoitettu perusyksikkö. Aselevon astuttua voimaan valonheitinlotat kotiutettiin syksyllä 1944.

Varusjaosto oli jäsenmäärältään Lottajärjestön pienin toimiala. Rauhanaikana jaostossa keskityttiin suojeluskunnan varusteiden huoltamiseen, sotilaspoikien- ja pikkulottien pukujen ompelemiseen ja toimenlottien varusteiden hankintaan.

Toimenlottien varusteiden hankinta olikin varusjaoston suurin työ. Tarvittavien varusteiden määrä kasvoi jatkuvasti samassa suhteessa kuin lottien tarve liikekannallepanosuunnitelmia tehtäessä. Tilanne helpottui vasta kun valtion tulo- ja menoarviossa varattiin vuodesta 1932 alkaen määräsumma toimenlottien varusteiden hankintaan. Summa oli aluksi 200 000 markkaa, mutta kohosi myöhemmin 300 000 markkaan.

Toimenlotta eli A-lotta oli milloin tahansa velvollinen astumaan palvelukseen kotiseutunsa ulkopuolelle. Toimenlotan varusteisiin kuului lottapuvun lisäksi nahkavyö repun tukena sekä selkäreppu, jonka sisältö oli tarkoin määrätty. Tavarat olivat numeroiduissa pusseissa ja kaikki esineet nimikoitu.

Vaatetus- ja varustilanne oli talvisodan alkaessa erittäin huono. Päämajan käskystä aloitettiin joulukuun alussa 1939 varusteiden osto- ja keräystoiminta, johon Lottajärjestön varusjaosto osallistui aktiivisesti. Sotilasvaatteiden, varsinkin housujen kulutus oli niin suuri, että kaikki ompelimot varattiin niiden valmistukseen. Näissä ompelimoissa työskentelivät muiden vapaaehtoisten kanssa varuslotat. Lottapiirit ja paikallisosastot perustivat myös omia ompelimoita, joista osan toiminta laajeni tehdasmaiseksi vaatteiden valmistukseksi. Kerätyt ja valmistetut varusteet koottiin suojeluskuntapiireittäin keskusvarastoihin, joista ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Keskusvarastot olivat pääasiassa lottien hoidossa.

Tuntemattoman sotilaan lahjapaketteja alettiin joulun lähestyessä valmistaa paikallisosastoissa suorastaan sarjatuotantona. Lahjapaketti sisälsi pääasiassa vaatetavaraa. Elintarvikkeita niihin ei pilaantumisvaaran vuoksi saanut laittaa. Paketin päälle merkittiin sen sisältö ja vaatteiden koko jakelun helpottamiseksi.

Sodan myötä tuli varusjaostolle uutena työmuotona varusteiden pesu- ja korjaustoiminta. Pestävät ja korjattavat vaatteet olivat pääasiassa sairasjunista ja sotasairaaloista lähetettyjä rikkinäisiä ja likaisia varusteita.

Joukkojen pyykki pestiin kiinteissä pesuloissa, joita sotatoimialueella oli Viipurissa, Lahdenpohjassa, Troitsassa, Nurmoilassa, Syvärillä, Äänislinnassa ja Karhumäessä. Lisäksi käytettävissä oli kolme pesulajunaa ja kuusi pesula-autoryhmää. Sota-aikana varuslotat työskentelivät näissä pesuloissa. Ruotsista lahjaksi saadut 12 pesula-ambulanssia luovutettiin syyskuussa 1941 lottapiirien hoitoon. Piiri oli vastuussa pesulavaunun kunnosta ja lottatyövoimasta. Vaunun henkilöstöön kuului konemestari, pesulan johtajatar ja 10 pesijälottaa.

Lähde: Vilho Lukkarinen – Suomen lotat
Kuvat: Sa-kuva ja Lottamuseon kokoelmat